Scifielokuvassa Europa report (2013) joukko astronautteja lähtee tutkimaan Europaa, Jupiterin kuuta. Sieltä toivotaan löytyvän vettä ja jopa mahdollisesti maan ulkopuolista elämää. Asiat alkavat mennä pieleen jo matkalla sinne. Viestintävälineet maahan rikkoutuvat ja onnettomuus vie yhden astronautin hengen. Loput päättävät kuitenkin jatkaa tehtäväänsä ja laskeutua Europan pinnalle.
Europa report ei ole suuren budjetin scifi-iloittelua, mutta näyttää silti visuaalisesti hienolta. Tunnelma on välillä erittäinkin ahdistava ja klaustrofobinen. Juoni kulkee eteenpäin ”löydetty videomateriaali” -periaatteella kameroiden ja lokikirjojen välityksellä. Lopun juonenkäänne ei ehkä tule yllätyksenä, mutta on kivasti kuvattu eikä sitä selitellä liikaa.
Tositapahtumiin perustuva saksalainen elokuva Kultainen hansikas kertoo 70-luvulla eläneestä sarjamurhaaja Fritzistä, joka haki naisseuraa pubiräkälöistä ja houkutteli naiset kotiinsa, jossa hän tappoi nämä kamalilla tavoilla.
Tämä elokuva ei ole heikkohermoisille. Alkoholismi, väkivalta, saasta ja rappeutuneisuus lyö kasvoille ja kovaa. Mutta sitten taas toisaalta elokuva on loistava ja siitä löytyy myös mustaa huumoria. Pääosan esittäjä Jonas Dasslerin maskeeraus ainakin ansaitsisi jonkunmoisen palkinnon.
Tässä
dystopiassa nuori mies asuu yksin mökissä Irlannin maaseudulla. Hän selviytyy
viljelypalstansa ja kekseliäisyytensä avulla. Toiset ihmiset ovat uhka
selviytymiselle, joten lähiympäristö on täynnä rakennettuja ansoja. Jotain
katastrofaalista on tapahtunut ja maailma on palannut luonnontilaan, jossa
vahvimmat syövät heikommat, joskus jopa kirjaimellisesti. Miehen seesteinen elämä
järkkyy, kun kaksi naista, äiti ja tytär, ilmestyvät oven taa pyytämään ruokaa
ja suojaa.
Silloin kun välttämättömät resurssit ovat vähissä, onko parempi olla yksin vai yhdessä? Toisaalta mies ei halua lisäsuita ruokittavaksi, mutta toisaalta yksin on turvatonta ja yksinäistä. Elokuvassa Survivalist puhutaan vähän ja se keskittyykin jokapäiväiseen ruuan hankkimiseen ja kolmikon ryhmädynamiikkaan. Heitä uhkaa sekä sisäiset konfliktit että ulkopäin tuleva uhka, jengi, joka haluaa tuhota heidät. Omaa reviiriä kuitenkin puolustetaan viimeiseen asti.
Aviopari
(heidän nimiään ei koskaan sanota) asuu kauniissa isossa perintötalossa niityn
keskellä. Mies on runoilija, joka yrittää kirjoittaa seuraavaa kokoelmaansa.
Vaimo remontoi lapsenkaipuisena tulipalon vahingoittamaa taloa. Parisuhde
joutuu koetukselle, kun oven taakse saapuu vieras mies, jonka aviomies
toivottaa tervetulleeksi, mutta vaimo on epäileväinen. Ja hyvästä syystä, sillä
tästä alkaa sekava painajainen.
Mother! ei varmasti jätä katsojaa kylmäksi, sekä hyvässä että pahassa. Kamera on usein melkein kiinni näyttelijöitten kasvoissa ja musiikkia ei elokuvassa ole ollenkaan. Elokuvan genreä on vaikea sanoa, koska se kuuluu niin moneen ja toisaalta ei mihinkään. Se on omituinen, painostava, ahdistava, verinen sekoitus kaikkea.
Elle odottaa
kosintaa poikaystävältään, mutta tuleekin jätetyksi. Hän ei kuulemma ole
tarpeeksi älykäs ja sovelias tulevan poliitikon vaimoksi. Tästä sydämistyneenä
Elle päättää saada poikaystävänsä takaisin ja hakee samaan kouluun, Harvardiin,
lukemaan lakia. Vastoin kaikkien odotuksia, Elle pääseekin Harvardiin ja on
valmis tekemään mitä vain saadakseen rakkaansa takaisin.
Blondin kosto on komedia vaikeuksista voittoon. Alun poikaystävän takaisinsaanti muuttuu jossain vaiheessa oikeussalifarssiksi ja Elle huomaa, että hänhän pärjää hyvin eikä tarvitse exää rinnalleen.
Elokuvan miespäähenkilö on
rikas, hemmoteltu, rietasteleva tyhjäntoimittaja. Naispäähenkilö on
ahkera, kahta työtä tekevä ja siinä sivussa hoitajaksi opiskeleva
yksinhuoltajaäiti.
Käy niin että tyhjäntoimittaja loukkaa
yksinhuoltajaäitiä, ja kutsuu ylleen tarinankerronnan jumalattaren
koston; sopiva aalto huvijahdin keulan alla heittää heittiön laidan yli
mereen.
Seuraavana aamuna hän herää rannalta muistinsa
menettäneenä. Yksinhuoltajaäiti tunnistaa miehen, ja ”shanghaijaa” tämän
avukseen perheen ja arjen pyörittämiseen. Tyhjäntoimittaja tutustuu
tosielämään ja työn tekemiseen.
Tuloksena on kepeä, hyväntahtoinen komedia rikkaudesta ja köyhyydestä, isättömyydestä, sisarkateudesta, etnisistä ennakkoluuloista. Tämä on aikuisten satu, ja se noudattaa Hollywoodin parhaita perinteitä – jos tarina olisi kerrottu 30- tai 40-luvulla, pääosissa olisivat olleet Gary Grant ja Katharien Hepburn. Huvittavaa on myös se että elokuvan henki on anti-trumppilainen (ehkä se olisi ollut sitä jo 30-luvulla!). Ikään kuin kaikki mihin Donald uskoo, olisi käännetty nurin ja todeksi havaittu. Hurray for Hollywood!
Kaspar Hauser, teini-ikäinen orpolapsi löydettiin
toukokuussa 1828 Nürnbergin lähistöltä. Pojan kertomus oli epäselvä eikä vanhemmista
tai lapsen menneisyydestä saatu selvyyttä. Kirjeet, jotka hänellä olivat
mukanaan, viittasivat huonoon kohteluun ja peiteltyihin salaisuuksiin. Niitä
epäiltiin kuitenkin väärennetyiksi.
Miksi puhua Kaspar Hauserista, kun on tarkoitus puhua
elokuvasta Hanna? Siksi että tarinat
ovat kuin kaksi marjaa, eri lajia ehkä, mutta samankaltaisia. Elokuvan
lähtökohta vaikuttaa epäuskottavalta, mutta tarkemmin katsoen se on muunnelma
vanhasta tarinasta, joka on edelleen ajankohtainen.
Kaspar Hauserin tapauksesta tuli kuuluisa. Historiaan hän on
jäänyt ”susilapsena”, erehdyksessä. Susilapsi oli valistuksen ajan kuvitelma
hylätystä lapsesta, joka oli kasvanut metsässä vailla kosketusta ihmisiin, eikä
osannut puhua tai kommunikoida. Mikään ei viittaa siihen että Kaspar olisi
kasvanut villieläinten joukossa. Väärinkäsitys heijastaa enemmän sitä kauhua,
jota aikalaiset tunsivat ymmärtäessään että ihmiseksi kasvaminen edellyttää
toisten ihmisten seuraa, että ei ole ennalta määrättyä että lapsesta kasvaa yksilö.
Me olemme jo tottuneet ajatukseen, vaikka se edelleen kauhistuttaa meitä; jos
kasvatus ohjaa oikeaan, se voi myös ohjata väärään. Entä jos jokin tai joku
haluaa kasvattaa ”hirviön”.
Elokuvassa Hanna
ajatus on viety eräänlaiseen ääripäähän. Hanna kasvaa erämaassa (Kuusamossa!)
isänsä seurassa vailla kosketusta muihin ihmisiin. Käy ilmi että isä valmentaa
tytärtään vaaralliseen tehtävään ja opettaa hänelle taistelutaitoja. Onko isä
vainoharhainen? Vai onko tämä tarina, jossa näin tulee menetellä.
Kaspar saattoi todellisuudessa olla huijari, joka käytti hyväkseen ihmisten herkkäuskoisuutta. Hänen kuolemansa oli – ehkä – epäonnistunut yritys lavastaa itsensä hyökkäyksen uhriksi. Hanna, saamansa kasvatuksen mukaan, lähtee tehtäväänsä valmiina tappamaan, kuin oikea ”susilapsi”. Väkivalta on hänen luontevin tapansa kommunikoida. Ei kuitenkaan ainoa, ja katsoja luottaa läpi elokuvan Hannan vilpittömyyteen.
Afroamerikkalainen Cassius, joka asuu sukulaismiehen autotallissa
tyttöystävänsä kanssa, ei ole menestyjä ja hän huomaakin rahojensa
olevan aivan loppu. Epätoivoissaan hän saa työpaikan puhelinmyyjänä ja
yllättäen menestystä (ja rahaa) alkaa tulla ovista ja ikkunoista. Syynä
tähän on ”valkoinen ääni”, jonka Cassius löytää sisältään. Ääni, joka on
miellyttävä eikä lainkaan epätoivoinen, valkoisen miehen ääni. Rahan
huumassa tulee sitten myytyä mitä vain kenelle vain; lehtiä,
sähköliittymiä, orjuutta, mitä näitä nyt on…
Elokuvassa Sorry to bother you nyky-yhteiskunta näyttäytyy absurdina, outona ja surrealistisena. Kaiken huippuna häilyy WorryFree-yhtiö, joka tarjoaa koko elämän kestäviä työsopimuksia sekä päälle vielä ilmaisen ylläpidon. Voiko työorjuutta enää paremmin brändätä?
Guy Ritchie: King Arthur – Legend of the sword
(2017)
Elokuvana King
Arthurin ongelma on miten kuvata arkkityyppistä maskuliinista sankaria
aikana, jolloin on niin paljon luontevampaa uskoa maskuliiniseen pahuuteen.
Päähenkilön, Arthurin, ongelma sitä vastoin ei ole miten
yltäisi katupojasta kuninkaaksi, vaan se että ympäröivä myrkyllinen
patriarkaatti muuttaa kaikki teot pahuudeksi; rakkaat ihmiset joutuvat
kärsimään, tai kuolemaan hänen tähtensä. Elokuvan kuluessa Arthur menettää elämänsä
kolmeen kertaan: vanhempansa, ympäristön joka kasvatti hänet ja vielä
kertaalleen sen verkoston joka nostaa hänet kuninkaaksi. Tuleeko Arthurista
siis pahis? Emme voi olla varmoja.
Arthurin pelastaa miekka, Excalibur. Se ei tottele häntä
ennen kuin hän avautuu henkisesti. Vasta sitten, kun Arthur on kyennyt
kohtaamaan elämänsä perustraumat, Excalibur tekee hänestä riittävän voimakkaan
kaatamaan paha kuningas. Toisin sanoen Arthurin on rikottava opitun ahtaan
maskuliinisuuden rajat, ja kasvettava ihmisenä tutustumalla minuutensa
haavoittuvaan puoleen. Vasta sitten hän on valmis kuninkaaksi.
Joten pelkän toiminnan ohella, kuin huomaamatta, Guy Ritchien elokuva pohtii maskuliinisuuden rajoja. Varma tarinankerronta, nopea rytmi, jäntevä leikkaus ja terävä sanailu peittävät näkymättömiin epävarmuuden, joka velloo kaiken alla, ja joka epäilee miehen roolia maailmassa, ja kysyy onko miehen elämällä merkitystä.
Oikeus on
sokea. Tai paremminkin oikeuden symboli – jumalatar, joka punnitsee teon
oikeuden vaa’alla – on sokea, koska hänen silmänsä on sidottu. Tai vielä
täsmällisemmin; oikeus on sokea, jotta sama teko punnittaisiin samalla tavalla
tekijän syntyperästä, ihonväristä, säädystä riippumatta. Että kaikki ihmiset
olisivat yhdenvertaisia.
”Murder on the Orient Express” on se tarina, jossa Poirot joutuu nielemään ihanteensa. Oikeuden vaaka on epätasapainossa, ja syylliset selviävät ilman rangaistusta, vieläpä raskauttavissa olosuhteissa. Kirjassaan Agatha Christie onnistuu vakuuttamaan lukijat että tämä on oikein ja asiallista, ja Poirot vetäytyy jutusta ilman suurempaa tuskaa, hilpeästi kumartaen säädyn vaatimuksille.
Myöhemmille tarinankertojille
ratkaisu ei ole ollut yhtä yksinkertainen. Yhdenvertaisuuden ihanne on
universaali, ja niin sen pitääkin olla, jos haluamme ylläpitää rauhaa tällä
pikku kiviplaneetalla. Joten elokuvan lopussa on ratkaisematon konflikti, ja
päähenkilön lautasella tappion katkera kalkki. Koska näin on, Poirot on vanhan
ajan viiksistään huolimatta moderni, ajatteleva, eettinen ihminen, joka joutuu
elämään sietämättömän ”imbalance” kanssa. Ainoa tie eteenpäin
on työ, uusi tehtävä.
Ristiriitaisen vastaanoton saanut Star wars -elokuva on tähän mennessä sarjan paras. Tarina on vakavampi ja synkempi kuin aikaisemmin. Vanhat sankarit kalpenevat uusien rinnalla. On aika saattaa heidät mytologian hämärään, sillä jokin on muuttunut, ja rajalinjat hyvän ja pahan välillä ovat lohkeilleet ja siirtyneet.
Uusien sankareiden on kannettava entistä epävarmemman ajan
taakka. Mestari Yodan sanoin: ”Luke, we
are what they have grown beyond. That ist the true burden of all masters.”
Daisy Ridleyn Rey ja Adam Driverin Kylo Ren ovat mielenkiintoisempia ja vahvempia hahmoja kuin yksikään aikaisemmista Star Wars -sankareista. Heidän välisensä jännite on kohtalokkaampi ja vaarallisempi kuin mikään aiemmin nähty. Hyvä on urheampi ja uljaampi kuin ennen. Paha on piinatumpi, eksyneempi kuin ennen. Harmaa alue heidän välillään väreilee, rypistyy ja poimuttuu kuin ahtojää.
Universumi rimpuilee kohti uutta, ennen tuntematonta Star Wars –aikaa.
