Guy Ritchie: King Arthur – Legend of the sword (2017)
Elokuvana King Arthurin ongelma on miten kuvata arkkityyppistä maskuliinista sankaria aikana, jolloin on niin paljon luontevampaa uskoa maskuliiniseen pahuuteen.
Päähenkilön, Arthurin, ongelma sitä vastoin ei ole miten yltäisi katupojasta kuninkaaksi, vaan se että ympäröivä myrkyllinen patriarkaatti muuttaa kaikki teot pahuudeksi; rakkaat ihmiset joutuvat kärsimään, tai kuolemaan hänen tähtensä. Elokuvan kuluessa Arthur menettää elämänsä kolmeen kertaan: vanhempansa, ympäristön joka kasvatti hänet ja vielä kertaalleen sen verkoston joka nostaa hänet kuninkaaksi. Tuleeko Arthurista siis pahis? Emme voi olla varmoja.
Arthurin pelastaa miekka, Excalibur. Se ei tottele häntä ennen kuin hän avautuu henkisesti. Vasta sitten, kun Arthur on kyennyt kohtaamaan elämänsä perustraumat, Excalibur tekee hänestä riittävän voimakkaan kaatamaan paha kuningas. Toisin sanoen Arthurin on rikottava opitun ahtaan maskuliinisuuden rajat, ja kasvettava ihmisenä tutustumalla minuutensa haavoittuvaan puoleen. Vasta sitten hän on valmis kuninkaaksi.
Joten pelkän toiminnan ohella, kuin huomaamatta, Guy Ritchien elokuva pohtii maskuliinisuuden rajoja. Varma tarinankerronta, nopea rytmi, jäntevä leikkaus ja terävä sanailu peittävät näkymättömiin epävarmuuden, joka velloo kaiken alla, ja joka epäilee miehen roolia maailmassa, ja kysyy onko miehen elämällä merkitystä.