Benedict Anderson julkaisi 1983 nationalismin syntyä käsittelevän kirjan ”Kuvitellut yhteisöt”. Hänen mukaansa kansallisvaltio on yhteisö, jonka jäsenet eivät millään tasolla voi tuntea toisiaan tai ylipäätään tietää toisistaan mitään oleellista. Kansallistunne on siksi pohjimmiltaan kuvitelma, jonka yhteys tosielämään on etäinen ja vieraantunut.
Luchino Viscontin vuonna 1963 ohjaama ”Tiikerikissa” on kuvaus kuvitteellisen yhteisön syntymisestä: Italian niemimaa yhdistyy kansallisvaltioksi vuonna 1860. Tapahtumat nähdään yhden sisilialaisen aatelisperheen kautta. Perheen päämies, Salinasin ruhtinas (Burt Lancaster) on elokuvan päähenkilö, tiikerikissaksi kutsuttu patriarkka.
Nationalistisen historiankirjoituksen mukaan Italian yhdistyminen oli kansallinen vallankumous, ja kansakunnan toiveiden täyttymys. Viscontin elokuvassa uuden valtoin synty tapahtuu opportunistisen saalistuksen kautta. Henkilökohtaiset edut ovat tärkeämpiä kuin tosiasiallinen yhteiskunnallisten olojen muutos. ”Kaiken on muututtava jotta mikään ei muuttuisi”, sanoo ruhtinaan veljenpoika (Alain Delon), ja liittyy kapinallisiin. Taisteluja käydään, ja ihmisiä kuolee. Väkivalta on sekä fyysistä että henkistä. Pinnan alla kaiken toiminnan oikeutus on vähintäänkin kyseenalainen.
Salinasin ruhtinas jättäytyy syrjään. Hän on kiinnittynyt edeltävään aikaan ja katselee tapahtumia sivullisena. Hän osallistuu roolinsa mukaisesti ja noudattaa tilanteen vaatimuksia, mutta hänen yksinäisyytensä ja vieraantumisensa kanssaihmisistä vain syvenee.
Luchino Viscontille ruhtinaan hahmo oli mahdollisuus luoda omakuva. Hän polveutui kuuluisasta aatelissuvusta, jonka juuret ulottuvat aina renessanssiin asti. Italian valtion sata vuotta on lyhyt aika Viscontien näkökulmasta katsoen. Voi olettaa että myös Luchino Visconti tunsi omaa aikaansa kohtaan samanlaista vierautta kuin Salinasin ruhtinas. Heidän molempien identiteetti rakentui toisille arvoille kuin kansallisvaltion tavoittelema ihanne.
Oireellisesti elokuvan loppu tuntuu eheältä ja täysipainoiselta vasta useamman katselukerran jälkeen, kun katsojan oma elämänkokemus on karttunut riittävästi. Palatessaan tanssiaisista aamun sarastaessa ruhtinas polvistuu pölyiselle kadulle – ja rukoilee yksinäistä tähteä ottamaan hänet pois.