Historiaa käsittelevät elokuvat ovat nostalgisia; ne herättävät katsojassa kaipuun menneisyyteen, tai siihen kuvitteelliseen, ei-koskaan-olemassa-olleeseen menneisyyteen, joka kuitenkin koetaan tärkeäksi, jostain näkökulmasta. Peter Weirin Master and Commander voisi olla juuri sellainen elokuva – värikäs meriseikkailu, joka vie katsojan toiseen aikaan ja paikkaan, ja tuo suolaisen meren roiskeet huulille.
Elokuvan tapahtumat on sijoitettu Napoleonin sotien aikaan, aikaan jolloin Kuninkaallinen laivasto kävi sotaa maailman kaikilla merillä kaappareita vastaan. Fregatti Surprise lähetetään tuhoamaan ranskalainen kaappari Acheron, joka onkin vaarallinen vastustaja. Elokuvan kerronta keskittyy Surprisen kannelle ja kannen alle, miehistön ja upseerien kamppailuun aavan, loputtoman valtameren saartamana, vihollisen vaaniessa horisontin takana.
Yksi
Master and Commanderin aiheena on siis menneisyys, mutta menneisyys – sellaisena kuin se kerran oli – on tavoittamattomissa. On mahdotonta uskottavasti kuvitella elettyä elämää, kun se kerran on menetetty. Historiallisten elokuvien todellisena aiheena on nykyaika puettuna menneisyyden kaapuun – harmillisen usein tarinat supistuvat fantasiaksi maailmasta, jossa maskuliinisuus on epäämätöntä, ehdotonta, ja tunteetonta. Jos sanat voivat luoda todellisuutta, ne voivat myös luoda meille menneisyyden, vaarallisen, jos emme ole varuillamme. Parhaimmillaan historiallinen elokuva tarjoaa tilaisuuden käsitellä moderneja ongelmia vakavasti. Katsotaanpa mitä Master and Commader tarjoaa.
Kaksi
Ensimmäinen johtolanka on elokuvan lisänimi: ”Far side of the world”. Se toimii kuin satujen ”olipa kerran” – virittää katsojan odottamaan jotain poikkeavaa. Syvemmässä merkityksessä se sijoittaa katsojan aikaan ja paikkaan; tapahtumia seurataan ”täältä”, arkitodellisuudesta, kun taas Surprise on ”siellä”, vieraassa todellisuudessa, maailman äärimmäisellä reunalla, lähellä kaiken olevaisen rajaa. Pyöreällä maapallolla on se omituinen piirre, että toisella puolen palloa on aina paikka, jossa alkupisteestä piirretyt suorat linjat jälleen kohtaavat ja jossa olemisen sfääri kuroutuu umpeen, paikka jossa todellisuus päättyy, ja sen äärellä tämä elokuva tapahtuu. Syvimmältään Master and Commander on siis eksistentiaalinen elokuva.
Kolme
Toinen johtolanka Peter Weirin elokuvan syvyyteen on merikadetti Hollomin (Lee Ingelby). Hänen kohtalonaan on tulla sysätyksi aluksen sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle, ja siten todellisuutta hallitsevan rajan yli. Hetken epäröinti leimaa hänet epäonnea tuovaksi joonakseksi, mieheksi, joka saattaa miehistön vaaraan.
Puisessa sota-aluksessa kaikki ovat jatkuvasti tarkkailun, muiden katseiden alla. Ristiriidat ja epäluulot ovat vaarallisia. Jokaisen kuntoisuutta arvioidaan, ja jos ei täytä ”mittoja”, joutuu syrjään. Maskuliiniset yhteisöt eristävät ääriolosuhteissa keskuudestaan jäsenet, joita voidaan pitää heikkoina ja yhteisön selviytymistä vaarantavina. Tämä sinetöi Hollomin kohtalon.
Neljä
Toinen miehistön jäsen, jonka olemassa olo koettelee rajoja, on aluksen lääkäri Stephen Maturin (Paul Bettany). Hänen lääketieteelliset taitonsa ovat miehistölle korvaamattomia. Siksi häntä arvostetaan ja hänen tietämättömyyttään sotalaivan elämästä siedetään. Pohjimmiltaan hän ei kuitenkaan sovi vallitsevaan askeettiseen järjestykseen. Tohtorin luonnontieteellinen osaaminen avartaa hänen näkökulmansa elämään laajemmaksi kuin muun miehistön, tai upseerien. Tohtorin maailma ei umpioidu sotalaivan partaiden sisäpuolelle. Tässä mielessä hän häiritsee, ja jopa kyseenalaistaa sotaakäyvän aluksen tarkoituksen. Tohtorin läsnäolo vihjaa siihen, että oppressiivisesta todellisuudesta saattaa olla tie ulos, jokin muukin kuin ainutkertaisen elämän uhraaminen ”for King and Country!”.
Vaikka elokuvan kuluessa ristiriita ei ratkea, ja tohtori jää edelleen riippuvaiseksi sotalaivan todellisuudesta, hän on kuitenkin niin lähellä yhteisön sietokyvyn rajaa, että omat ampuvat häntä vahingossa, näennäisesti kerronnan tasolla metsästysonnettomuudessa. Maturin selviää haavoittumisestaan, oman taitonsa varassa, mutta tämä kerronnan käänne osoittaa, että rajojen venyttäminen on vaarallista jopa sivistyneille, taitaville ja osaaville.
Viisi – matkalla ruumispussiin!
Joten historiallisen seikkailun sijasta, Master and Commander tuntuukin käsittelevän olemisen reunaehtoja. Fregatti Surprise toimii kuin metafora maskuliinisesta elämänkokemuksesta, tässä ja nyt, ja hyvin osuva sellainen.
Sotalaivan todellisuus, päivittäisen rutiinin toistuessa muuttumattomana, tyhjentää aluksen miehistön yksilöllisyyden – aluksen partaiden sisäpuolella he ovat osa koneistoa, joka toteuttaa väkivaltaisia päämääriään miehistön yksilöllisistä toiveista piittaamatta. Miehistöstä tulee viime kädessä yhteistä materiaa aluksen kanssa, yhteisen kohtalon alaisia, tykinkuulien revittävissä kuin mikä tahansa aluksen kiinteä osa, joka kulutetaan loppuun. Mikään kärsimys, mikään yksittäinen voitto ei tuo miehistölle vapautusta sinänsä, vaan koneiston osina heidän on toistettava sama suorite yhä uudestaan ja uudestaan. Ulospääsyn tarjoaa vain kuolema – se hetki, kun heidän oma henkilökohtainen elämisen sfäärinsä kuroutuu umpeen ruumispussissa, jonka viimeinen pistos tehdään nenän lävitse – jotta ei haudattaisi meren syvyyteen elävää ruumista.
Tämä tyydyttymätön tarve, mistään saavutuksesta täyttymätön nälkä on meidän ajallemme luonteenomaista, huippu-urheilu tulee mieleen ensimmäisenä. Ehkä meiltä on kadonnut jokin kylläisyyden piste, jonka puute tekee elämästä tyhjää ja onttoa. Modernissa maailmassa ei voi olla ja toimia olematta osa koneistoa, ja koneisto ei piittaa meidän onnellisuudestamme. (En voi olla pohtimatta merikadetti Hollomin nimeä: vaihtamalla yksi kirjain nimestä tulee Hollow – tyhjä, ontto)
Tässä mielessä Master and Commander on vahva, ajatuksia herättävä elokuva.
Kuusi
On tietysti katsojan oma valinta, miettiikö hän Master and Commanderin kerronnan poimuja vai ei. Silti tuo syvärakenne muokkaa kokemusta elokuvasta. Se on kuin maalauksen tumma tausta – jonkun Rembrandtin tai Caravaggion – josta niukasti valaistut henkilöhahmot tulevat esiin syvästä pimeydestä. Master and Commanderin pimeydessä asuu suru miehen yksioikoisesta roolista maailmassa, suru siitä että syvimmät tuntemuksemme ilmenevät tuhona ja kuolemana, että miehen elämä on koneiston määrittelemää, että se kuroutuu tykkikannelle toteuttamaan jonkun muun, minulle vieraan, asettamia tavoitteita.
Kummallista; Peter Weirin on ohjannut 1970-luvulta lähtien sarjan huomattavia elokuvia, joiden maailma on samassa linjassa Master and Commanderin kanssa, kukin omalla tavallaan: Huviretki hirttopaikalle (1975), Gallipoli (1981), Rakkaus veitsenterällä (Year of living dangerously, 1982), Todistaja (1985), Kuolleiden runoilijoiden seura (1989), Truman show (1998). Hänen elokuvissaan näyttää aina olevan kyse metafysiikasta – tarinat sisältävät jotain joka antaa niille totaalisen rajallisuuden tuntua, ikään kuin jokin raja olisi läsnä, ja sen ylittäminen on mahdotonta, ja se mahdottomuus on kohtalokasta. Kuin oltaisiin hapettomassa kuplassa ja vasta juuri hetki sitten tultu tietoisiksi siitä.
Ps. Master and Commanderin ainoa ongelma taitaa olla pääosan esittäjä Russell Crowe; ikään kuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt rooliaan tässä elokuvassa, että hänen on seistävä tummaa taustaa vasten niukassa valossa, eleettömästi kuin roomalainen kenturio alttaritaulussa.