Jotkin elokuvat ovat kuin peili, josta katselemme itseämme – mutta vääristävä peili. Sitten on elokuvia, jotka teeskentelevät vääristävää peiliä, mutta vain näyttävät meidät kapeasta kulmasta. Underworld – elokuvat yltävät tähän jälkimmäiseen kategoriaan, ainakin melkein.
Sarjan keskeisin henkilö on Kate Beckinsalen esittämä Selene. Hänessä tiivistyvät tietyt inhimilliset ominaisuudet. Hän on vampyyri, ei ihminen, mutta ihmisen kaltainen. Hän on erehtyväinen, valtaapitävien sokaisema, mutta totuuteen pyrkivä. Hän on ihmissusien tappaja (Death dealer -kuolontuoja), kylmä ja kova vailla tunnontuskia, mutta silti kykenevä rakastumaan. Tässä paradoksaalisessa maailmassa Selene on samaistumaan kutsuva hahmo.
Underworld – elokuvia on tähän mennessä tehty viisi (uusin on Blood wars, 2016). Neljäs, Awakening,on sarjan paras: hyvin leikattu, jouhevasti kerrottu, katsojat mukaansakietova. Sen lähtökohtana on tilanne, jossa ihmisille selviää että heidän keskuudessaan elää kaksi vierasta lajia – ihmissudet ja vampyyrit, jotka kuitenkin ovat muunnoksia ihmisistä. Vampyyreiksi ja ihmissusiksi ”tullaan”, ne ovat kuin sairauksia, jotka muuttavat ihmiset ”pedoiksi”. Seurauksena on alkukantaisen pelon sävyttämä puhdistus, jossa epäiltyjä teloitetaan kaduille. Selene ja hänen läheisensä pyrkivät pakoon, mutta pako epäonnistuu ja hän jää salaperäisen järjestön vangiksi vaivutettuna horrokseen. Kahdentoista vuoden kuluttua Selene herää – vahingossa, kuten näyttää.
Mielenkiintoisen alun jälkeen Underworld: Awakeningtarjoaa varsin vähän uutta; sen juoni toistaa sarjan aikaisempien elokuvien kaavaa – melkeinpä kohtaus kohtaukselta. Alun viittaukset moderniin maailmaan toimivat lähinnä kontekstin päivityksenä. Sensijaan katsojan huomio ohjataan Selenen visuaaliseen olemukseen – ei niinkään henkilöhahmona, vaan nimenomaan kuvana, jolla on tunnistettavatpiirteet. Elokuvasta toiseen Selene esiintyy puettuna tiukkaan lateksipukuun, mikä tekee hänestä sekä läpinäkyvän että läpäisemättömän,tuntemattoman ja arvoituksellisen – maallisen ja ylimaallisen yhtä aikaa. Päähenkilön muuttumaton habitus, sekä juonen rituaalinomainen toisto (”sama” pakomatka, turvatalo, väijytys ja viimeinen taistelu) voimistavat Selenen myyttistä ulottuvuutta, ja hänen tiukkaan lateksipukuun verhotun kehonsa lumovoimaa.
Hoc est enim corpus meum – tämä on minun ruumiini
”Keho” on kulttuurissamme avainsana, joka viestii suhtautumisestamme olemassa oloon. Emme pidä itseämme dualistisina olentoina. Emme enää usko että sielumme on ruumiissamme vankina. Emme usko että se kaipaisi johonkin korkeampaan todellisuuteen maallisuuden jälkeen. Emme usko että meillä on sielu. Olemme luopuneet sielun ideasta, joten meille jää vain tämä ruumis. Emme voi enää kieltää ruumistamme, tai pitää sitä turmeltuneena,vaan meidän on hyväksyttävä että nämä aistit, nämä jäsenet, sitovat meidät osaksi aineellista maailmaa, ja että aineellinen maailma on kaikki mitä meillä on.
minä en koskaan huomaa ruumistani; juuri siellä, missä ”corpus ego” on varaukseton varmuus, en huomaa olevani ruumis. Muut sitä vastoin tunnen aina ruumiina. Toinen on ruumis, sillä vain ruumis on toinen. (Jean-Luc Nancy: Filosofin sydän 2010)
Tämä selittää miksi toimintaelokuvat viehättävät meitä. Rakastamme näitä vartaloita, jotka ojentautuvat katseellemme, sillä janoamme yhteistä, aistittavaa ruumiillista kokemusta. Olemme hylänneet totalitaarisen, kuvitteellisen ideamaailman. Yritämme lähestyä konkreettista sellaisenaan. Iho ja kehon toiminta on silloin kaikki totuus, syvin totuus – perimmäisin, havaittava totuus maailmasta. Mittaamme askelia, sykettä, hapenottokykyä, lihaskuntoa. Meitä piinaa ruumiillisen osattomuuden pelko; vasta kipu ja kärsimys vakuuttavat meidät. Lateksin kiilto Selenen yllä kiinnittää katseemme, seuraamme miten hänen jäsenensä ojentuvat, miten hän vuoroin lähestyy tai vetäytyy, ampuu, pistää, puree, viiltää, joutuu lävistetyksi, purruksi, pakenee ja tunkeutuu.
… purtu, puhkaistu, piirretty, tatuoitu, arpien peittämä ruumis, nollapiste, origo, tutkimaton pimeys …
Katsojan silmissä Selenen ruumiillisuus on vaivatonta, toiminnallisesti täyteen mitattua. Siinä mielessä hän on haavekuva, kuin aineellistunut uni, johon verrattuna tunnemme itsemme vajaiksi. Tämä herättää meissä toiveita, joiden suhteen olemme sekä konkreettisia että irrationaalisia.Meidät voi sokaista, harhauttaa, mutta pyrimme silti kohti merkityksellisyyttä. Etsimme hetkellistä, lihallista. Filosofinen tai historiallinen kalpenee yksityisen, henkilökohtaisen ja ruumiillisen rinnalla. Jos emme voi luottaa (ja miten voisimme luottaa…! ) kuvitteellisiin ideoihin, se mikä tapahtuu minulle – tälle aineelliselle ruumiille – antaa elämälle merkityksen. Yhtenäinen, ainutkertainen, jakamaton … Minä, läheiseni, koko ihmiskunta ja tämä planeetta – putoamme läpi pohjattoman avaruuden, suunnattoman kaikissa merkityksissä.