Pedro Almodovar kohosi maailmankuuluisuuteen mainiolla komedialla ”Naisia hermoromahduksen partaalla”. Almodovarin tyyli oli tuolloin jotain uutta. Elokuvan visuaalinen ilme ja sen rento suhtautuminen taide-elokuvan ”ylitsepääsemättömään” perinteeseen puhutteli suoraan 80-luvun punk-kulttuurissa kasvanutta nuorisoa.
Vaikea sanoa missä määrin elokuvan vaikutus ja sen saama suosio oli riippuvainen 80-luvun kulttuurin henkisestä tilasta: kylmä sota oli päättymässä, aseistariisunta eteni. Perestroika ja Gorbatsov muuttivat Neuvostoliiton imagoa länsimaissa. Ilmassa oli vapautumisen tuntua. Vuoden kuluttua elokuvan julkaisemisesta Berliinin muuri oli sortunut. Tähän ilmapiiriin sopi hyvin rento, elämänmyönteinen, kuvia kaatava, uusi, Francon ajasta irtaantuva espanjalainen elokuva.
Myös minut ”Naisia hermoromahduksen partaalla” vapautti henkisestä takalukosta. Olin jostain syystä suhtautunut ennakkoluuloisesti ystävieni ja opiskelutovereitteni Almodovar -innostukseen. Vastarintani alkoi murentua kun Carmen Mauran esittämä päähenkilö, Pepa, pyörtyy dubatessaan Johnny Guitar- elokuvaa espanjaksi. Ratkaiseva hetki oli ”sängyn poltto” -kohtaus. Ahdistunut Pepa heittää epähuomiossa palavan tikun sänkynsä päälle, joka syttyy tuleen. Hetken ajan Pepa tuijottaa liekkejä kuin mahdollisen maailman uloimmalla reunalla. Miten tällaisesta keveästä ”maailmantuskasta” voisi olla pitämättä?