Luc Bessonin elokuvan päähenkilö, Nikita, on huumeriippuvainen, itsetuhoinen ja ympäristölleen vaarallinen nuori nainen, joka päätyy viranomaisten käsiin poliisimurhaajana ja vankeustuomion saaneena. Hän on yhteiskunnalle arvokas enää salaisen palvelun tappajana – tehtävä, johon Nikita joutuu ilman vaihtoehtoa, pakon edessä.
Luc Bessonin elokuva on saanut runsaasti jäljittelijöitä. Samaan ideaan pohjautuen on tehty useita Nikita-nimeä käyttäviä televisiosarjoja, tietääkseni viimeisin on vuodelta 2010. Näistä jälkilämmittelyistä puuttuu Bessonin elokuvan raivo ja vimma. Ne toistavat kuluneita ideoita nahantuoksuisesta vakoilumaailmasta.
Bessonin elokuva tavoitti vielä jotain 1980-luvun vastakulttuurin hengestä, erityisesti kaunistelemattoman käsityksen modernin kansallisvaltion luonteesta. Nikitan maailmassa yksilön olemassa olo on ehdollista; käskyjä on toteltava sokeasti, tehtävistä on selviydyttävä hengissä, ja senkin jälkeen hänen sallitaan elää vain jos hänelle on käyttöä tulevaisuudessa.
Tämä on tuttua lukemattomista toimintaelokuvista, mutta onneksi Bessonin elokuvan näkökulma on laajempi. Oleellista ei ole totalitaarisen valtion reunaehdot, vaan kysymys yhteiskunnasta ja sen kasvatustehtävästä ylipäätään. Omien päämääriensä vuoksi salainen palvelu kouluttaa Nikitasta tehokasta tappajaa, mutta tulee, klassisessa hengessä, kasvattaneeksi itsetuhoisesta narkkarista yhteiskuntakelpoisen naisen, jolla tulisi olla elämä ja tulevaisuus. Tätä voi pitää ironisena kommenttina perinteiseen kasvatusfilosofiaan (Jean-Jacques Rousseau ynnä kumppanit). Kasvatuksen tavoite tulee saavutettua, mutta se tehtävä, johon näin muokattua yksilöä halutaan käyttää, on pahantahtoinen ja vääristynyt.
Ehkä tämän elokuvan tulisi kuulua kaikkien kasvattajien opetusohjelmaan.