”Vanhaan hyvään aikaan” kansallinen kulttuuri oli vakava asia. Vakauden ystävät halusivat kaiken säilyvän ennallaan. Taiteellisen luovuuden kannattajat halusivat vapauttaa meidät jäätyneistä käsitteistä.
Kalle Holmberg, Paavo Haavikko ja Aulis Sallinen tarttuivat kansalliseen monumenttiin, Kalevalaan ja ryhtyivät luomaan siitä uutta tulkintaa. Heidän työnsä tuloksena syntyi neli-osainen televisiosarja ”Rauta-aika”. Se oli yksi 80-luvun televisiotapauksia, ja synnytti keskustelua – pääasiassa tekijöitä vastaan, mutta myös puolesta. Nyt kolmenkymmenen vuoden perspektiivillä ”Rauta-aika” näyttäytyy suomalaisen modernismin merkkiteoksena; tyylipuhtaana, varteenotettavana ja hyvin suomalaisena.
”Rauta-aika” tehtiin ennen kuin fantasiasta tuli suosittu genre, ja nykykatsojan silmissä se vaikuttaa kotikutoiselta: ei erikoisefektejä tai tietokoneanimaatiota. Sen sijaan tämä poeettinen manifesti vakuuttaa tekemisen ehdottomuudella. Jollain tavalla tekoajan henki, ”panache”, on tarttunut kertojan ääneen ja kerronnan rytmiin.
Tässä elokuvassa on samanlaista luonnontuntua kuin 1950-luvun muotoilussa – rationaalista ja herkkää.