Tekijä: Nina Järviluoma

Historiaa käsittelevät elokuvat ovat nostalgisia; ne herättävät katsojassa kaipuun menneisyyteen, tai siihen kuvitteelliseen, ei-koskaan-olemassa-olleeseen menneisyyteen, joka kuitenkin koetaan tärkeäksi, jostain näkökulmasta. Peter Weirin Master and Commander voisi olla juuri sellainen elokuva – värikäs meriseikkailu, joka vie katsojan toiseen aikaan ja paikkaan, ja tuo suolaisen meren roiskeet huulille.

Elokuvan tapahtumat on sijoitettu Napoleonin sotien aikaan, aikaan jolloin Kuninkaallinen laivasto kävi sotaa maailman kaikilla merillä kaappareita vastaan. Fregatti Surprise lähetetään tuhoamaan ranskalainen kaappari Acheron, joka onkin vaarallinen vastustaja. Elokuvan kerronta keskittyy Surprisen kannelle ja kannen alle, miehistön ja upseerien kamppailuun aavan, loputtoman valtameren saartamana, vihollisen vaaniessa horisontin takana.

Yksi

Master and Commanderin aiheena on siis menneisyys, mutta menneisyys – sellaisena kuin se kerran oli – on tavoittamattomissa. On mahdotonta uskottavasti kuvitella elettyä elämää, kun se kerran on menetetty. Historiallisten elokuvien todellisena aiheena on nykyaika puettuna menneisyyden kaapuun –  harmillisen usein tarinat supistuvat fantasiaksi maailmasta, jossa maskuliinisuus on epäämätöntä, ehdotonta, ja tunteetonta. Jos sanat voivat luoda todellisuutta, ne voivat myös luoda meille menneisyyden, vaarallisen, jos emme ole varuillamme. Parhaimmillaan historiallinen elokuva tarjoaa tilaisuuden käsitellä moderneja ongelmia vakavasti. Katsotaanpa mitä Master and Commader tarjoaa.

Kaksi

Ensimmäinen johtolanka on elokuvan lisänimi: ”Far side of the world”. Se toimii kuin satujen ”olipa kerran” – virittää katsojan odottamaan jotain poikkeavaa. Syvemmässä merkityksessä se sijoittaa katsojan aikaan ja paikkaan; tapahtumia seurataan ”täältä”, arkitodellisuudesta, kun taas Surprise on ”siellä”, vieraassa todellisuudessa, maailman äärimmäisellä reunalla, lähellä kaiken olevaisen rajaa. Pyöreällä maapallolla on se omituinen piirre, että toisella puolen palloa on aina paikka, jossa alkupisteestä piirretyt suorat linjat jälleen kohtaavat ja jossa olemisen sfääri kuroutuu umpeen, paikka jossa todellisuus päättyy, ja sen äärellä tämä elokuva tapahtuu. Syvimmältään Master and Commander on siis eksistentiaalinen elokuva.

Kolme

Toinen johtolanka Peter Weirin elokuvan syvyyteen on merikadetti Hollomin (Lee Ingelby). Hänen kohtalonaan on tulla sysätyksi aluksen sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle, ja siten todellisuutta hallitsevan rajan yli. Hetken epäröinti leimaa hänet epäonnea tuovaksi joonakseksi, mieheksi, joka saattaa miehistön vaaraan.

Puisessa sota-aluksessa kaikki ovat jatkuvasti tarkkailun, muiden katseiden alla. Ristiriidat ja epäluulot ovat vaarallisia. Jokaisen kuntoisuutta arvioidaan, ja jos ei täytä ”mittoja”, joutuu syrjään. Maskuliiniset yhteisöt eristävät ääriolosuhteissa keskuudestaan jäsenet, joita voidaan pitää heikkoina ja yhteisön selviytymistä vaarantavina. Tämä sinetöi Hollomin kohtalon.

Neljä

Toinen miehistön jäsen, jonka olemassa olo koettelee rajoja, on aluksen lääkäri Stephen Maturin (Paul Bettany). Hänen lääketieteelliset taitonsa ovat miehistölle korvaamattomia. Siksi häntä arvostetaan ja hänen tietämättömyyttään sotalaivan elämästä siedetään. Pohjimmiltaan hän ei kuitenkaan sovi vallitsevaan askeettiseen järjestykseen. Tohtorin luonnontieteellinen osaaminen avartaa hänen näkökulmansa elämään laajemmaksi kuin muun miehistön, tai upseerien. Tohtorin maailma ei umpioidu sotalaivan partaiden sisäpuolelle. Tässä mielessä hän häiritsee, ja jopa kyseenalaistaa sotaakäyvän aluksen tarkoituksen. Tohtorin läsnäolo vihjaa siihen, että oppressiivisesta todellisuudesta saattaa olla tie ulos, jokin muukin kuin ainutkertaisen elämän uhraaminen ”for King and Country!”.

Vaikka elokuvan kuluessa ristiriita ei ratkea, ja tohtori jää edelleen riippuvaiseksi sotalaivan todellisuudesta, hän on kuitenkin niin lähellä yhteisön sietokyvyn rajaa, että omat ampuvat häntä vahingossa, näennäisesti kerronnan tasolla metsästysonnettomuudessa. Maturin selviää haavoittumisestaan, oman taitonsa varassa, mutta tämä kerronnan käänne osoittaa, että rajojen venyttäminen on vaarallista jopa sivistyneille, taitaville ja osaaville.

Viisi – matkalla ruumispussiin!

Joten historiallisen seikkailun sijasta, Master and Commander tuntuukin käsittelevän olemisen reunaehtoja. Fregatti Surprise toimii kuin metafora maskuliinisesta elämänkokemuksesta, tässä ja nyt, ja hyvin osuva sellainen.

Sotalaivan todellisuus, päivittäisen rutiinin toistuessa muuttumattomana, tyhjentää aluksen miehistön yksilöllisyyden – aluksen partaiden sisäpuolella he ovat osa koneistoa, joka toteuttaa väkivaltaisia päämääriään miehistön yksilöllisistä toiveista piittaamatta. Miehistöstä tulee viime kädessä yhteistä materiaa aluksen kanssa, yhteisen kohtalon alaisia, tykinkuulien revittävissä kuin mikä tahansa aluksen kiinteä osa, joka kulutetaan loppuun. Mikään kärsimys, mikään yksittäinen voitto ei tuo miehistölle vapautusta sinänsä, vaan koneiston osina heidän on toistettava sama suorite yhä uudestaan ja uudestaan. Ulospääsyn tarjoaa vain kuolema – se hetki, kun heidän oma henkilökohtainen elämisen sfäärinsä kuroutuu umpeen ruumispussissa, jonka viimeinen pistos tehdään nenän lävitse – jotta ei haudattaisi meren syvyyteen elävää ruumista.

Tämä tyydyttymätön tarve, mistään saavutuksesta täyttymätön nälkä on meidän ajallemme luonteenomaista, huippu-urheilu tulee mieleen ensimmäisenä. Ehkä meiltä on kadonnut jokin kylläisyyden piste, jonka puute tekee elämästä tyhjää ja onttoa. Modernissa maailmassa ei voi olla ja toimia olematta osa koneistoa, ja koneisto ei piittaa meidän onnellisuudestamme. (En voi olla pohtimatta merikadetti Hollomin nimeä: vaihtamalla yksi kirjain nimestä tulee Hollow – tyhjä, ontto)

Tässä mielessä Master and Commander on vahva, ajatuksia herättävä elokuva.

Kuusi

On tietysti katsojan oma valinta, miettiikö hän Master and Commanderin kerronnan poimuja vai ei. Silti tuo syvärakenne muokkaa kokemusta elokuvasta. Se on kuin maalauksen tumma tausta – jonkun Rembrandtin tai Caravaggion – josta niukasti valaistut henkilöhahmot tulevat esiin syvästä pimeydestä. Master and Commanderin pimeydessä asuu suru miehen yksioikoisesta roolista maailmassa, suru siitä että syvimmät tuntemuksemme ilmenevät tuhona ja kuolemana, että miehen elämä on koneiston määrittelemää, että se kuroutuu tykkikannelle toteuttamaan jonkun muun, minulle vieraan, asettamia tavoitteita.

Kummallista; Peter Weirin on ohjannut 1970-luvulta lähtien sarjan huomattavia elokuvia, joiden maailma on samassa linjassa Master and Commanderin kanssa, kukin omalla tavallaan: Huviretki hirttopaikalle (1975), Gallipoli (1981), Rakkaus veitsenterällä (Year of living dangerously, 1982), Todistaja (1985), Kuolleiden runoilijoiden seura (1989), Truman show (1998). Hänen elokuvissaan näyttää aina olevan kyse metafysiikasta – tarinat sisältävät jotain joka antaa niille totaalisen rajallisuuden tuntua, ikään kuin jokin raja olisi läsnä, ja sen ylittäminen on mahdotonta, ja se mahdottomuus on kohtalokasta. Kuin oltaisiin hapettomassa kuplassa ja vasta juuri hetki sitten tultu tietoisiksi siitä.

Ps. Master and Commanderin ainoa ongelma taitaa olla pääosan esittäjä Russell Crowe; ikään kuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt rooliaan tässä elokuvassa, että hänen on seistävä tummaa taustaa vasten niukassa valossa, eleettömästi kuin roomalainen kenturio alttaritaulussa.

Jotkin elokuvat ovat kuin peili, josta katselemme itseämme – mutta vääristävä peili. Sitten on elokuvia, jotka teeskentelevät vääristävää peiliä, mutta vain näyttävät meidät kapeasta kulmasta. Underworld – elokuvat yltävät tähän jälkimmäiseen kategoriaan, ainakin melkein.

Sarjan keskeisin henkilö on Kate Beckinsalen esittämä Selene. Hänessä tiivistyvät tietyt inhimilliset ominaisuudet. Hän on vampyyri, ei ihminen, mutta ihmisen kaltainen. Hän on erehtyväinen, valtaapitävien sokaisema, mutta totuuteen pyrkivä. Hän on ihmissusien tappaja (Death dealer -kuolontuoja), kylmä ja kova vailla tunnontuskia, mutta silti kykenevä rakastumaan. Tässä paradoksaalisessa maailmassa Selene on samaistumaan kutsuva hahmo.

Underworld – elokuvia on tähän mennessä tehty viisi (uusin on Blood wars, 2016). Neljäs, Awakening,on sarjan paras: hyvin leikattu, jouhevasti kerrottu, katsojat mukaansakietova. Sen lähtökohtana on tilanne, jossa ihmisille selviää että heidän keskuudessaan elää kaksi vierasta lajia – ihmissudet ja vampyyrit, jotka kuitenkin ovat muunnoksia ihmisistä. Vampyyreiksi ja ihmissusiksi ”tullaan”, ne ovat kuin sairauksia, jotka muuttavat ihmiset ”pedoiksi”. Seurauksena on alkukantaisen pelon sävyttämä puhdistus, jossa epäiltyjä teloitetaan kaduille. Selene ja hänen läheisensä pyrkivät pakoon, mutta pako epäonnistuu ja hän jää salaperäisen järjestön vangiksi vaivutettuna horrokseen. Kahdentoista vuoden kuluttua Selene herää – vahingossa, kuten näyttää.

Mielenkiintoisen alun jälkeen Underworld: Awakeningtarjoaa varsin vähän uutta; sen juoni toistaa sarjan aikaisempien elokuvien kaavaa – melkeinpä kohtaus kohtaukselta. Alun viittaukset moderniin maailmaan toimivat lähinnä kontekstin päivityksenä. Sensijaan katsojan huomio ohjataan Selenen visuaaliseen olemukseen – ei niinkään henkilöhahmona, vaan nimenomaan kuvana, jolla on tunnistettavatpiirteet. Elokuvasta toiseen Selene esiintyy puettuna tiukkaan lateksipukuun, mikä tekee hänestä sekä läpinäkyvän että läpäisemättömän,tuntemattoman ja arvoituksellisen – maallisen ja ylimaallisen yhtä aikaa. Päähenkilön muuttumaton habitus, sekä juonen rituaalinomainen toisto (”sama” pakomatka, turvatalo, väijytys ja viimeinen taistelu) voimistavat Selenen myyttistä ulottuvuutta, ja hänen tiukkaan lateksipukuun verhotun kehonsa lumovoimaa.

Hoc est enim corpus meum – tämä on minun ruumiini

”Keho” on kulttuurissamme avainsana, joka viestii suhtautumisestamme olemassa oloon. Emme pidä itseämme dualistisina olentoina. Emme enää usko että sielumme on ruumiissamme vankina. Emme usko että se kaipaisi johonkin korkeampaan todellisuuteen maallisuuden jälkeen. Emme usko että meillä on sielu. Olemme luopuneet sielun ideasta, joten meille jää vain tämä ruumis. Emme voi enää kieltää ruumistamme, tai pitää sitä turmeltuneena,vaan meidän on hyväksyttävä että nämä aistit, nämä jäsenet, sitovat meidät osaksi aineellista maailmaa, ja että aineellinen maailma on kaikki mitä meillä on.

minä en koskaan huomaa ruumistani; juuri siellä, missä ”corpus ego” on varaukseton varmuus, en huomaa olevani ruumis. Muut sitä vastoin tunnen aina ruumiina. Toinen on ruumis, sillä vain ruumis on toinen. (Jean-Luc Nancy: Filosofin sydän 2010)

Tämä selittää miksi toimintaelokuvat viehättävät meitä. Rakastamme näitä vartaloita, jotka ojentautuvat katseellemme, sillä janoamme yhteistä, aistittavaa ruumiillista kokemusta. Olemme hylänneet totalitaarisen, kuvitteellisen ideamaailman. Yritämme lähestyä konkreettista sellaisenaan. Iho ja kehon toiminta on silloin kaikki totuus, syvin totuus – perimmäisin, havaittava totuus maailmasta. Mittaamme askelia, sykettä, hapenottokykyä, lihaskuntoa. Meitä piinaa ruumiillisen osattomuuden pelko; vasta kipu ja kärsimys vakuuttavat meidät. Lateksin kiilto Selenen yllä kiinnittää katseemme, seuraamme miten hänen jäsenensä ojentuvat, miten hän vuoroin lähestyy tai vetäytyy, ampuu, pistää, puree, viiltää, joutuu lävistetyksi, purruksi, pakenee ja tunkeutuu.

… purtu, puhkaistu, piirretty, tatuoitu, arpien peittämä ruumis, nollapiste, origo, tutkimaton pimeys …

Katsojan silmissä Selenen ruumiillisuus on vaivatonta, toiminnallisesti täyteen mitattua. Siinä mielessä hän on haavekuva, kuin aineellistunut uni, johon verrattuna tunnemme itsemme vajaiksi. Tämä herättää meissä toiveita, joiden suhteen olemme sekä konkreettisia että irrationaalisia.Meidät voi sokaista, harhauttaa, mutta pyrimme silti kohti merkityksellisyyttä. Etsimme hetkellistä, lihallista. Filosofinen tai historiallinen kalpenee yksityisen, henkilökohtaisen ja ruumiillisen rinnalla. Jos emme voi luottaa (ja miten voisimme luottaa…! ) kuvitteellisiin ideoihin, se mikä tapahtuu minulle – tälle aineelliselle ruumiille – antaa elämälle merkityksen. Yhtenäinen, ainutkertainen, jakamaton … Minä, läheiseni, koko ihmiskunta ja tämä planeetta – putoamme läpi pohjattoman avaruuden, suunnattoman kaikissa merkityksissä.