Sarjaan kuuluvat toistaiseksi: Underworld (2003), Underworld: Evolution (2006), Underworld: Rise of the Lycans (2009), Underworld: Awakening (2012), Underworld: Blood wars (2016)
Toiminta ja fyysisyys hallitsevat Underworld – elokuvia. Silti ne avautuvat tulkinnalle myös sisältönsä ja kuvan ulkopuolelle jäävän, mutta läsnä olevan kontekstin kautta.
Underworld–
elokuvien toteutus noudattaa ns. franchise-elokuvan käytäntöjä.
Elokuvien päähenkilön, Selenen hahmon tulee olla tunnistettava. Samoin
maailman, johon hänen tarinansa sijoitetaan, tulee olla linjassa
aikaisempien elokuvien kanssa. Tarkoitus on tietenkin ylläpitää jo
saavutettua markkinoitavuutta ja generoida kerta toisensa jälkeen tuloja
samasta katsojakunnasta. Voisi olettaa että tuloksena olisi liuta samaa
peruskaavaa toistavia mielenkiinnottomia elokuvia, ja tietyssä mielessä
se pitääkin paikkansa. Mutta kurinalaisuus tietyillä osa-alueilla antaa
vapauksia toisaalla. Underworld– elokuvien kohdalla se
on tuonut mukaan monta peruskonseptin luomisen hetkellä
mielenkiintoista asiaa, jotka ovat yhä ajankohtaisia. Kurinalaisuus on
merkinnyt myös sitä että elokuvien perusasenne on säilynyt läpikäyvän
yhtenäisenä.
Underworld – sarjan
kohdeyleisöksi on valittu 1900-luvun lopun goottilainen alakulttuuri,
jonka makua on haluttu miellyttää niin lavastuksessa kuin siinä että
päähenkilönä on korsettiin puettu vahva naishahmo. Mutta pelkän
alakulttuurisen orientaation ohella elokuvaan tarvitaan myös koukuttava
tarina.
Underworld – elokuvissa tarina keskittyy vereen (vampyyrielokuvasta kun on kysymys) – vereen, joka antaa haltijalleen tiettyjä ominaisuuksia. Sarjaan kuuluvissa elokuvissa veren ”puhtaus” tai sen ”kohentaminen” on keskeinen ajatus. Ensinnäkin veren koostumus ratkaisee sen kuuluuko haltija ihmissusiin vai vampyyreihin. Toisekseen verta manipuloimalla voi hankkia ominaisuuksia, jotka ylittävät vampyyrien tai ihmissusien normaalit rajat.
Verellä on Underworld – elokuvissa myös poliittinen ulottuvuus; veren ”puhtauden” kautta määräytyy haltijan rooli yhteisössä (ainakin vampyyrien keskuudessa). Puhdas, esi-isiltä peritty tai saatu veri tekee haltijasta klaanin johtajan. Tässä mielessä mitä ”alkuperäisintä” veri on, sitä arvokkaampaa se on.
Vereen liittyy myös pelko rappeutumisesta. Tavallaan ihmissudet ovat rappeutuneita vampyyreja. He ovat eläimellisempiä, vaistonvaraisempia kuin vampyyrit, ja siksi vampyyrit, jotka esiintyvät sarjassa samaistumisen kohteina (heille kuuluvat ominaisuudet ovat haluttavia), kokevat ihmissudet itseensä verrattuina ”saastaisina”. Kuilu näiden kahden ”rodun” välillä on yhteisön mielestä ylittämätön, sovittamaton ja säädytön.
Joten yllättäen, jo lyhyen kertauksen perustella huomaa että Underworld
– elokuvat käsittelevät asioita, jotka ovat potentiaalisesti
vaarallisia, ja joilla on kulttuurissamme verinen historia. Meillä on
taipumus nähdä mennyt aika sitä ihanteellisempana mitä kaukaisemmasta
ajasta on kysymys, ja tämä piirre kehittyy usein maaniseksi
pakkomielteeksi alkuperästä. Ikään kuin muinaisuudesta olisi
löydettävissä jokin ideaalinen, puhdas ihmisyyden muoto, jonka
ilmaantumisen jälkeen kaikki olisi ollut vain rappiota, degeneraatiota.
Tämän kääntöpuoli on ajatus ihmiskunnan ”parantamisesta”
rodunjalostuksen keinoin -tapahtuneen rappeutumisen korjaamiseksi
kaikkine siihen liittyvine kauheuksineen.
Se, että Underworld
-elokuvissa rodunjalostuksen aate leijuu tarinoiden taustalla
viittausten kohteena, resonoiden ja luoden tunnistettavaa kontekstia
kerronnan lähteeksi, on poliittisesti tulenarkaa. Se että nämä ajatukset
ovat meille tuttuja rotuopin ja eugeniikan moraalisen/eettisen
romahtamisen jälkeenkin, on pelottavaa.
Pitäisikö meidän siis pitää Underworld – elokuvia eettisesti kyseenalaisina? Ehkäpä, jolleivät ne omalla tavallaan tyhjentäisi rodunjalostuksen ideaa mykäksi lavasteeksi ilman poliittista sisältöä.
Tämä tyhjeneminen tapahtuu jo ensimmäisestä elokuvasta lähtien. Alusta asti on selvää että veri, joka erottaa vampyyrit ja ihmissudet toisistaan, on yhteinen, yhteensopiva ja keskenään jaettavissa. Elokuvasarjan kuluessa verta sekoitetaan useita eri kertoja, ja kussakin tapauksessa syntyvän ”hybridin” (kuten termi kuuluu) arvo määräytyy hänen toimintansa perusteella. Teot ratkaisevat, ei veren koostumus. Selenen rakastuminen sellaiseen poikkeukseen, muiden silmissä häpeälliseen vääristymään, korostaa yksilön merkitystä yhteisön paineen alla. Jonkun on avattava silmät. Kyseenalaistamisen hetki on ratkaiseva, vallan naamiot riisuva totuuden hetki, josta kaikki muu seuraa. Maailma, jossa ihmiset jaetaan kehittyneisiin ja kehittymättömiin, arvokkaisiin ja arvottomiin, osoittautuu valheeksi. Vastenmielisyys ja pelko ovat kulttuurisia, opittuja ja ei-aktuaalisia, ts. ennakkoluuloja, jotka perustuvat todistamattomiin faktoihin. Selenen rooli tarinassa – syrjittynä mutta varteen otettavana – on siten määrätty, ja säilyy samana kaikissa myöhemmissä elokuvissa.
Ihmissusien ja vampyyrien ikiaikainen konflikti on pohjimmiltaan soviteltavissa. Se että vampyyriyhteisö ei myöhempien Underworld – elokuvien kuluessa hyväksy ajatusta, ei millään lailla vähennä sen merkitystä. Paremminkin vain korostaa sitä. Valheiden voimaa ei voi väheksyä, mutta se ei silti ole syy antaa niiden ohjata omaa toimintaa. Underworld- elokuvien muutoin wagneriaanisessa maailmassa Selenen hahmoon liittyvä modernius tekee näistä elokuvista mielenkiintoisia. Selenen herääminen totuuteen omasta menneisyydestään ja omasta yhteisöstään vertautuu meidän itse kunkin vastaavaan aikuisen ihmisen havahtumiseen maailman todellisesta luonteesta.
Underworld – elokuvat ovat kulttuurisesti radikaaleja; yhteisön erehdysten oikaisu säilyy koko elokuvasarjan läpi mahdollisena, potentiaalisena siitä huolimatta että se ei ehkä koskaan toteudu. Sen sijaan suuret tarinat, osoittautuvat kyseenalaisiksi. Itsekäs ja piittaamaton toiminta piilotetaan ideologisen tai etnisen savuverhon taakse. Valtapyrkimykset naamioidaan yhteisen hyvän tavoitteluksi. Tässä mielessä näiden elokuvien maailma on mitä syvimmin 1900-luvun perillinen. Kaikki väkivallan käyttöä perustelevat motiivit ovat meistä epäilyttäviä.
Tämän perinnön kanssa meidän on
elettävä. Toiminta ja teot, joihin meitä ylhäältä ohjataan, valinnat,
joita meidät pakotetaan tekemään, ovat vastuuttomia, perustuvat
harhaiseen logiikkaan ja ovat yksilön kannalta kohtalokkaita. Konfliktit
periytyvät ratkaisemattomina niin kauan kuin valheet kestävät, eivätkä
ne osoita murtumisen merkkejä – eivät niin kauan kuin joku voi niistä
hyötyä. Underworld – elokuvien maailma on illuusioton,
kaikesta poliittisesta merkityksenannosta tyhjentynyt, ja syklinen
tavalla joka nykymaailmassa, hullujen diktaattorien uudella
kierroksella, on jälleen tunnistettava.
Katsoja ja Selene ovat
yhtälailla maailmaan heitettyjä. Heitä määrittää yhteinen kokemus omien
voimien riittämättömyydestä. Yhtälailla he
joutuvat ottamaan vastaan
iskuja, joiden pahantahtoisuus on kaikkia odotuksia voimakkaampi.
Elokuva-sarjan lopussa Selene on kuin sotilas taistelun jälkeen,
henkisesti tyhjentynyt, voimatta ajatella tulevia vuosia muutoin kuin
epämääräisenä kestona vailla laadullista muutosta. Aihetta optimismiin
ei meillä juuri ole. Maailman raadollisuus nousee meitä vastaan
päivittäin. Oman rajallisuuden tunne huimaa tajuntaa, ja ainoa toivo on
halu tehdä harkittuja ratkaisuja.
